Olen aina ollut hulluna matkustamiseen. Kaikki alkoi lukion kakkosluokalla, kun luokkatoverini Tuire houkutteli minut Agadiriin kahdeksi viikoksi. Anoimme rehtorilta ylimääräisen lomaviikon hiihtoloman lisäksi. Tänä päivänä moni vanhempi ei mahtaisi päästää kahta  17-vuotiasta blondia kesken lukukauden Marokkoon, mutta melkein 20 v sitten (hui!!!) kaikki oli mahdollista.

Tuosta Marokon matkasta lähtien olen käyttänyt lähes kaikki säästöni matkustamiseen. Siksipä minulla ei monien ikäisteni tapaan olekaan omakotitaloa, eikä farmariautoa. Mutta onhan minulla Clio ja asuntolaina. Vanhempani - siis mummi ja pappa - eivät ole koskaan ymmärtäneet maailmannäkemisen intoani - tai eivät ole olleet ymmärtävinään. Äitini oli päivitellyt meidän Vietnamin kuvion selvittyä jollekin tuttavalleen, että miten tällaisista vanhemmista voi tulla noin liikkuva tytär. Tuttava oli kysynyt, että olikos teidän suvussa aikoinaan Amerikan kävijöitä. Olihan niitä, eikä kovin kauas edes tarvinnut mennä sukujuurissa. Joona Bovellan, eli isoisoisäni mm. kävi Amerikassa. Toivon isovanhemmat toiselta puolelta puolestaan muuttivat 60-luvun alkupuolella pariksi vuodeksi Kanadaan, joka varmasti oli aika hurja juttu sekin.

Bosnian työkeikkojen jälkeen polte kansainvälisiin tehtäviin oli välillä kova, välillä vähemmän kova, mutta kuitenkin enemmän ja vähemmän koko ajan taustalla. Aktiivisesti en kuitenkaan missään vaiheessa ennen nykyistä tehtävääni hakenut paikkoja, sen verran mielenkiintoisissa työtehtävissä sain olla Suomessakin ja matkustella niiden puitteissa sopivissa määrin. Mutta, kuten moni teistä muistaa, kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa päätin hakea nykyistä paikkaani, ja monen vaiheen jälkeen olemme olleet täällä nyt jo pian kolme kuukautta.

Täällä Aasiassa ollessa taas polttelee moni kohde. Tämän kahden vuoden aikana on pakko päästä näkemään ainakin Kambodza, Thaimaa, Malesia, Singapore, ja jos mahdollista, niin Australia. Aasian valloituksen aloitamme helmikuun puolessa välissä, kun vietnamilaiset viettävät uutta vuotta, niin me suuntaamme Bangkokiin viideksi päiväksi. Helppo kohde lapsiperheelle. Seuraavana suunnitelmissa olisi Kuala Lumpur huhtikuussa formulakisojen muodossa. Tosin me Toivon kanssa taidetaan jäädä hotellille kisojen ajaksi. Liian kova melu, emmekä muutenkaan pidä Kimistä.

Toivomme myös tapaavamme kummisetä Sepon joko Malesiassa tai Singaporessa hänen markkinoidessaan suomalaisten sonnien siittiöitä (ihan oikeasti!). Phnom Penissä Kambodzassa meillä puolestaan on ulkoministeriön valmennuskurssituttuja. Sinnekin pitäisi päästä kahden vuoden aikana, ehkä keväällä budjetti ei enää anna myöten.

Ja jos tulomme yllättäen tuplaantuisivat, niin houkuttelisin Toivon kummisedän ja -tädin, siis Tapanin ja Kirsin, kanssamme Australiaan. Golfin voimalla tietenkin. Mutta sinne on vielä pitkä matka.

Onneksi ihmisellä saa olla haaveita, ja minä olen aina puhunut haaveeni ääneen. Kuten se, että meille ehkä tulee ruskea labradorinnoutaja pari vuotta sitten. No, ei tullut, mutta onneksi tuli Toivo ja Vietnamin matka vähän myöhemmin. Tästä tulikin mieleen, että kuinkahan voivat koiraystäväni Suomessa - Elmo, Alvar, Wella, Siru, Viivi, Iiro jne. Unohtamatta tietenkään Topia, Glendaa, Iidaa, Huldaa, Suloa, Lyyliä ja muita pystykorvaisia. Torkku-ystävämme on jo vainaa, siitä pahoittelumme.

Toivon mielestä blogin kirjoittaminen taas on tylsää, meidän pitää kuulema lähteä kylpyyn, joten, first things first. Mukavaa alkavaa viikonloppua teille kaikille! Pikku ystävällemme Martalle myöhästyneet syntymäpäiväonnittelut! (Samoin Nooralle, mutta synttärithän oli jo yli viikko sitten...)