Maanantaina tulee kuluneeksi tasan VUOSI siitä, kun saavuimme Vietnamiin. Olisikohan aika tehdä puoliväliarviointi, vai millähän nimellä sitä kutsuttaisiin arviointipiireissä. Mid-term review tai jotain vastaavaa englanniksi. Mistä tulikin mieleen, että olen tarkkaillut viime aikoina niin omaa suomen kielen käyttöäni, sekä  suomalaisten kollegoideni. On häiritsevää, kuinka paljon sekoitamme kieliä. Ymmärrän sen, jos puhumme työasioista, on joillekin sanoille melkein mahdotonta löytää suomen kielistä vastinetta, joten menee nopeammin, jos puhumme esimerkiksi vaikkapa mid-term reviewsta tai joint programmesta, mutta silti se on hieman häiritsevää, vaikka varsin usein sorrun siihen itsekin. Sen verran olen kuitenkin havainnoinut, että mitä nuorempi kyseinen henkilö on, sitä enemmän hän sekoittaa kieliä. Sillä ei näytä olevan merkitystä onko opiskellut englanniksi vai suomeksi, päin vastoin. Olen löytänyt myös joitain   20-30 vuotta ulkomailla asuneita, jotka eivät sekoita näitä kahta kieltä lainkaan. Se on ihailtavaa. Eräältä 29  vuotta Suomesta poissa  asuneelta kysyin, että kuinka tämä  on mahdollista. Hän kertoi, että aikoinaan lähetystyöhön lähteneenä ohjeeksi annettiin, että älkää sitten sekoittako kieliä, ja se lienee ollut hyvä sääntö se.

On myös huomattava, että suomen(kin) kieli muuttuu koko ajan. Suomesta noin  15  vuotta  poissa ollut kollegani  hihkaisi tässä yksi päivä liityttyään  yhdelle suomalaiselle sähköpostilistalle, että hän  on oppinut  uuden sanan: ristiinpostitus. Tätä sanaa  ei  ollut  vielä 90-luvun alussa, kun hän lähti opiskelemaan ulkomaille. Mielenkiintoista. No, mutta eipä silloin tainnut olla liiemmälti  sähköpostilistojakaan, joissa  olisi pahoiteltu  ristiinpostitusta.

Väliarvioinnista, en taida alkaa luetella plussia ja miinuksia, mutta totean, että ei  ole ikävä Suomeen.Voisin kuvitella pysyväni maasta ulkona vielä joitain vuosia, en välttämättä Vietnamissa kovin montaa, mutta kun näkemättä on vielä koko Afrikka ja puoli Aasiaa, niin riittäisihän sitä tekemistä. Töitä pitää selvästi vaihtaa parin vuoden välein, että pysyy virkeänä, ainakin meikäläisen. Töihin pitää olla mukava mennä. Tässä juuri yksi päivä puhuimme, että oikeastaan kukaan tutuistamme ei hihku innosta työnsä suhteen. Työt ovat monien mielestä "ihan ok", mutten muista kenenkään sanoneen, että töissä olisi mahtavaa. Lienee normaalia, ja kuvastaa, että oikeastaan täällä asuminen koostuu niin monesta palasesta, joista työ on vain yksi osa.

YK:n päivä  meni ja tuli keskiviikkona, huomenna juhlimme koko henkilöstön voimin perheinemme YK:n kolmikymmenvuotista taivalta Vietnamissa. Sitä (ja tulevia lomia!) odotellen siis jaksaa taas.