Viime aikoina on taas saanut miettiä tätä kehitysyhteistyön tarkoitusta oikein todella. On vaikea muistaa tuolta paperipinojen takaa aina välillä, miksi täällä ollaan. Parantaaksemme maailmaako? Oh, yeah. Kun kirjoitan kapulakielellä projektihakemuksia tai strategioita, on konkreettisuus kaukana. Onneksi huomenna pääsen sentään tutustumaan narkomaaninaisten kuntoutuspisteeseen, joten jospa se maailman parannus tulisi edes hitusen lähemmäksi.

Joskus monta vuotta sitten, kun Suomikin oli vielä paljon politisoituneempi, muistelen esimerkiksi lukioaikoja ja kehitysyhteistyöliikettä, en olisi taatusti voinut sikeimmässä unissanikaan kuvitella olevani joskus kehitysyhteistyötehtävissä. Ne, jotka tuohon liikkeeseen kuuluvat, olivat oranssitukkaisia hippejä, ja minä taas lettipäinen partiolainen. Ja se kontrasti siihen aikaan oli kova, vaikka tehtiinhän partiossakin kehitysyhteistyötä oikein toden teolla.

No, ajat ja ajatukset muuttuivat, lähdin Bosniaan vuonna -98, ja aina siitä lähtien olen haaveillut kansainvälisistä tehtävistä, suurimpana unelmana tietenkin YK. Olen nyt saavuttanut sen, joka oli kerran unelmani. Täyttääkö se odotukseni, on vielä arvoitus. Mutta ainakin kyseenalaistan kovasti tulevaisuudessa asioita, kun olen nähnyt askeleen lähempää, kuinka hommaa pyöritetään. Tällä tarkoitan yleisesti kaikkien järjestöjen toimintaa.

Toinen asia, mikä  minua on ehkä hieman yllättynyt, ovat näissä hommissa työskentelevien ihmisten motiivit näihin tehtäviin. Se on monen kohdalla aika selkeä: raha. Rahallahan saa kaikkea; kotiapua, ulkomaanmatkoja, hienoja autoja, ja säästöönkin monella jää meikäläisen palkka moninkertaisesti. Eli saan taas unohtaa ajatuksen siitä, että edes useimmat ihmiset olisivat täällä parantamassa maailmaa...

Silmäni eivät olleen aiemminkaan siniset, mutta jos olisivat olleet, niin kyllä sinisilmäisyys täällä olisi muuttunut vähintäänkin harmaaksi.   Jaksan kaikesta huolimatta uskoa ja kannattaa ajatusta kehitysyhteisavun nostamisesta 0,7 %:iin BKT:sta. Ja jaksan edelleenkin uskoa, että kunhan kulttuurishokkini muuttuu sopeutumisvaiheeseen (katsokaa ystäväni Minnan kommentti muistaakseni viime viikolta näistä expat elämän vaiheista), niin jaksan uskoa myös siihen, että oikeasti olemme täällä paremman maailman puolesta!

Vähän iloisempiin aiheisiin - enää kolme viikkoa Malesian matkaan, ja siitä kuukausi, ja on neljän päivän loma vapun aikoihin, johon pitäisi keksiä taas jotain mukavaa. Mietimme hieman matkustelua Vietnamin sisällä, esim. Hoi An nimiseen paikkaan lähtemistä rannikolle. Työkaveri antoi myös mukavan vinkin pyöräilyturneesta - tiedoksi teille, jotka suunnittelette tänne tuloa. Keitä teitä muuten vielä on jäljellä...? Muistaakseni ainakin seuraavat ihmiset ovat AIKONEET tulle: Tylle, Palle, Mervi, Marle, Olli, Liisa, Harri, Minna (x2), Tarja, Jussi...? Heini? Tiedoksi muillekin, että meillä saa täysihoitoa (nyt kun on kokkaava kodinhoitajakin) Presidentti-pakettia vastaan. Viikosta veloitetaan tosin kaksi pakettia. Aika halpaa silti, eikös!! Ja ei kun menoksi vaan.