Viimeistä viedään, töitä on enää 12 päivää. Eilen oli työpaikalla ensimmäiset läksiäiset. Kerran kuussa meillä pidetään koko henkilökunnan kokous päättäen perjantain, samalla muistetaan myös lähteviä ja tervehditään tulevia - meitähän riittää pätkäsopimusten organisaatiossa, ja kun pätevistä paikallisista kilpailee monta organisaatiota, niin paikallinen porukkakin vaihtuu kohtalaisen tiheään. No, en odottanut tietenkään kovin paljoa omista läksiäisistäni, sillä yleisesti ottaen lähtijä saa kukkapuskan, henkilöstöryhmän lasimuiston, ja pomoilta lyhyen kiitospuheen - yleensähän isot pomot eivät kunnolla välttämättä edes lähteviä tunne.

Olin kieltämättä hieman hämmentynyt, kun läksiäiskohta "esityslistassa" tuli. Iso pomo kertoi, että kuulemme ensin lähimmän esimieheni puheen allekirjoittaneelle. No, siinä sitten nieleskellen kuuntelin kehuja, vaikka toki tiesin jo kaikista vuosi- ja puolivuotisarvioinneista, että vietnamilainen esimieheni arvostaa työtapaani ja saavutuksiani, vaikka välillä meillä saattaa aina keskenämme kiehahtaakin hieman, pomo kun on kaikkea muuta kuin tyypillinen vietnamilainen, erittäin suorasukainen ja räiskyvä. Kertoi menettävänsä rehellisen/suoran (frank), ystävän, kovasti työtä tekevän (hard working), tiimipelaajan (team player), joka on näyttänyt koko tiimille mallia työn ja muun elämän yhteensovittamisesta (tarkoittaen sitä, että minun koneeni sammuu tasan kello 17, muiden jäädessä vielä lorvimaan tai oikeasti töitä tekemään toimistolle.

Olin aika otettu, koska oikeasti en ole koskaan oikein tiennyt, mitä eritoten paikalliset työkaverini tyylistäni joskus hieman ylikorostetustikin laukoa asioita pitävät. Työkavereiden antaman lahjan ja kortin, mikä sisälsi jokaisen muisteluja kahdesta vuodestamme, voimalla elän pitkään.

Muistelut jatkuivat vielä ison pomon standardipuheenvuorolla, sekä sitten yllätyksenä UNIFEMin Suzeten puheenvuoro ja muistelot yhteistyöstämme. Täytyy sanoa, että tuntui todella häkellyttävältä, mutta näiden voimasanojen muistoilla kyllä jaksaa. Vaikka sitten sateisessa pimeässä Oulussa kotirouvana ;))

Onneksi olin sen verran varautunut, että olin miettinyt pienen vastauspuheenvuoron. Siinä korostin sitä, että kaikista kehuista huolimatta koen olleeni kahden vuoden aikana edunsaaja itse. Olen oppinut maailman ehkä kuitenkin vaikutusvaltaisimman organisaation toiminnasta, sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja kehitysyhteistyöstä, puhumattakaan kuinka paljon vietnamilainen kulttuuri on meille kaikesta huolimatta antanut, kuinka merkittävää meille on ollut, että Toivon olemme kuulleet puhuvan vietnamia jne.

Hmmm...tämän ei ollut tarkoitus olla itsensäkehumispuheenvuoro (onkohan se yhdyssana?), mutta etenkin vietettyäni muutaman huonosti nukutun yön luettuani Kauhajoen tapahtumista ja mietittyäni Suomeen paluuta, tuntui työkavereiden minulle järjestämät yllätykset melkoisen hyvältä.

terkuin Tiitta