Elämä uudessa kodissa neljän-viiden päivän kokemuksella tuntuu hyvältä. Uusi, vain pari vuotta vanha kerrostaloasuntomme, jossa on kolme makuuhuonetta, keittiö ja iso olohuone, on todella viihtyisä. Kuten jo aiemmin kirjoitinkin, pieniä yllätyksiä sattui myös matkaan, sen leivänpaahtimen lisäksi huomasimme liian myöhään, että pesukone on paikalliseen tapaan sellainen, joka pesee vaatteet vain kylmällä vedellä. Ei muuta kuin sankolla tulikuumaa vettä kaatamaan ennen koneen päälle laittamista.  Hieman työlästä, mutta käyhän se näinkin. On ihan sitä ennen aikaan pesty nyrkkipyykkiäkin.

Viikonloppu meni kyläillessä ja vieraita vastaanottamassa. Sosiaalinen elämämme on tätä nykyä kovin aktiivista, lähinnä suomalaisyhteisön piirissä. Tosin vähintään joka toinen tuntemamme pari on monikulttuurinen, kaksi suomalais-italialaista, kaksi suomalais-brittiä yms. Yhden pariskunnan luona olimme lauantai-iltana vierailemassa ja sain taas muistutuksen vietnamilaisesta eläintarhasta: ottaessamme alkudrinkit 3. kerroksen parvekkeella, pyöri edessä valtava lauma lepakkoja ja termiittejä. Aivan huima näky, tulevat kuulema aina pimeän saapuessa. Jostain syystä en ollut nähnyt samanlaisia laumoja lepakkoja koskaan aiemmin. Hui!

Tuosta kyläilystä vielä, johtunee kai siitä,  että  olemme kaikki kaukana kotoa, mutta kyläilyn suhteen on voimassa vanha kunnon meininki. Tullaan ja mennään, soitetaan etukäteen, jos muistetaan, mutta voidaan mennä ja tulla soittamattakin ohi kulkiessa. Ei siis mitään almanakasta katsomista, kuten kotimaassa tuppaa olemaan, vaan spontaania kahvittelua puolin ja toisin. Tuntuu mukavalta.

Tänään tapasin myös erään  suomalaisnaisen, josta oli  haastattelu Anna-lehdessä muutama kuukausi sitten, ja jonka sain käsiini. Hän on pyörittänyt Suomesta käsin jo kymmenen vuotta yksinhuoltajien mikrolainaprojekteja täällä Vietnamissa, ja sattui olemaan täällä käymässä. Kirjoitin hänelle luettuani hänen haastattelun lehdestä - olen aika spontaani ottamaan yhteyttä ihmisiin, jotka vaikuttavat tavalla tai toisella mielenkiintoiselta ja joita bongaan vaikkapa lehtien palstoilta (positiivisessa ja negatiivisessa mielessä). Muutamalla tuhannella eurolla alkanut projekti on poikinut paljon, ja tätä nykyä mukana on jo  pari sataa yh-äitiä, jotka saavat elantonsa lähinnä käsitöistä. Tuli taas sellainen olo, että ruohonjuuritason työtä  olisi mukava tehdä. Vaikka ei tuo strateginen puolikaan enää niin kovin  vieraalta tunnu. Odotan vain kauhulla sitä päivää, etten itsekään enää ymmärrä kirjoittamaani kapulakieltä, mihin ei tällä menolla saata mennä kovin pitkäänkään!!

Tällaisissa tunnelmissa alkuviikosta raportoi Hanoin kirjeenvaihtaja.